Aurinko paistoi edelleen hellittämättä. Lähdimme liikkeelle kymmenen aikoihin ja päätimme mennä Barösundin salmen kautta. Olen aina pitänyt erityksen paljon Barösundista, koska se on luonnoltaan niin hieno ja väylälle näkee paljon kauniita vanhaa huvila-asutusta. Reitin huono puoli on se, että siellä on aika paljon liikennettä. Monet veneilijät ajavat muista piittaamatta lisäksi varsin kovaa vauhtia.
Lähestyessämme Porkkalan selkää pulahdin taas veteen. Se olikin hyvä ratkaisu, sillä Porkkalan selällä levää oli pitkin matkaa näkyvissä. Levän määrä väheni kuitenkin itäänpäin mentäessa.
Ruokatauko päätettiin pitää Porkkalanniemen kärjessä olevassa retkisatamassa Stora Svartössä. Olemme käyneet siellä monesti ennenkin ja tiesimme, että siellä on hyvä satama ja saari on muutenkin kiva. Ruuaksi oli jälleen kalaa, nyt ensimmäistä kertaa purkkiruokaa. Olimme ostaneet Latviasta purkin kalaseljankaa, jonka söimme hyvällä halulla. Tämän reissun aikana on kyllä syöty monenlaista kalaa: nokkakalaa, kuhaa, kampelaa, punasimppua, muikkua, silliä, ahventa ja vielä lisäksi kuivattua turskaa, jonka saimme kyytiläiseltä Norjan tuliaisena. Se oli tarkoitettu välipalapurtavaksi, mutta kokeilun jälkeen päätin säästää sen myöhempää tarkoitusta varten. Ehkä siitä saisi liotuksen jälkeen hyvät soppa-ainekset.
iltaa myöten sää muuttui aivan tyyneksi. Levää oli näkyvissä melkein Helsingin rannoille saakka. Ilma oli vielä illallakin suorastaan hautovan kuuma. Yhdeksän jälkeen illalla olimme perillä Kipparlahdessa, tiikan kotisatamassa.
Tämä Tiikan 50-vuotisjuhlamatka oli pisin yhtäjaksoinen reissu, jonka olemme tällä veneellä tehneet. Olimme liikkeellä kolme viikkoa, matkaa kertyi noin 650 mpk eli merimailia, joka vastaa noin 1200 kilometriä. Matkalla meillä oli kaksi päivää, jolloin emme liikkuneet, toinen vietettiin Pärnussa, toinen Riiassa. Riianlahdella jotkut taipaleet tuntuivat aika pitkiltä, mutta reittivaihtoehtoja oli vähänlaisesti, koska saaristoa ei juurikaan ole, eikä myöskään sopivia vierasvenesatamia. Merellä ei näkynyt paljoakaan muita liikkujia, myös lintuja näkyi harvakseltaan. Toisaalta itse mereen ei kyllästy, aaltoja jaksaa katsella tunnista toiseen. Veneen keinunta tuntuu mukavalta, eikä moottorimme hurina estä kuulemasta aaltojen ääniä. Oheisessa kartassa näkyy matkareittimme.
Tähän lopetan tämänvuotisen veneblogini. Kun taas pääsen pitkälle merimatkalle, jatkan kirjoittelua.
Aamulla saimme Hangosta kaksi matkalaista kyytiin. Edelleen aurinko paistoi lämpimästi, kun lähdimme yhdentoista aikoihin itäänpäin. Päätimme ajaa Tammisaaren kautta, vaikka siitä tuleekin aikalainen mutka Helsinkiin matkatessa. Tammisaareen meitä kuitenkin houkutti Sonjan Herkku, joka on Tammisaaren sataman lähellä oleva artesaanituotteisiin erikoistunut herkkukauppa. Sitä pitävät serkkuni ja hänen tyttärensä. Tammisaaren satamassa syötiin savustettua punasimppua, jonka olimme ostaneet Virosta. Jälkiruokakahvit ja jäätelöt nautittiin Sonjan Herkussa.
Pian kuitenkin jatkettiin taas matkaa. Merivesi oli kohtalaisen puhtaan näköistä ja niinpä pysäytettiin vene rauhalliseen lahteen ja mentiin kaikki uimaan. Yöpymispaikaksi päätettiin valita Jussarön saari, koska halusimme näyttää matkalaisillemme tämän sekä historialtaan että luonnoltaan kiinnostavan saaren. Saaressa on mm. toiminut 1960-luvulla Suomen suurin rautakaivos, jota varten saaren alle on räjäytetty kilometreittäin kaivoskuiluja. Saarta kiertää kaunis luontopolku, jonka tauluissa kerrotaan saaren monimuotoisesta historiasta.
Aamulla käytiin vielä Kärdlan kylän keskustassa kaupassa ja kahvilla. Keskusta on satamasta puolentoista kilometrin päässä ja sieltä löytyi kaikki, mitä tarvittiin.
Matkaan lähdettiin puolelta päivin ja nyt kohteena oli Hanko, joka on Suomenlahden toisella puolella suunnilleen samalla kohtaa kuin Kärdla. Aurinko paistoi edelleen lämpimästi. Koko matkan oli asen verran ristiaallokkoa, että vene keikkui mukavasti. Ei voinut lukea eikä oikein tehdä ruokaakaan.
Jo heti Kärdlan ulkopuolella alkoi meressä näkyä sinilevää. Tuuli kävi luoteesta, suoraan Suomen Saaristomereltä, josta levälautat olivat lähteneet liikkeelle yli Suomenlahden kohti Viron rannikkoa. Ei ollut mitään mahdollisuutta eikä haluakaan pulahtaa mereen, niin iljettävän näköistä vesi oli. Välillä vedessä oli isoja kirkaan vihreitä viiruja, välillä levälönttejä tai sitten sain selvästi erottuvia hippusia. Yllättäen näin hylkeen pään pistävän esiin levämössöstä. Ilmeisesti hyökeitä ei levä häiritse! Levää näkyi aina Russarön majakalle asti, lähelle Hangon satamaa. Rannalla sitä ei juurikaan ollut.
Rannalta meitä tuli hakemaan tuttavapariskunta, joilla on ollut kesäasunto Hangossa jo pitkään. Oli mukava viettää lämmin kesäilta heidän hurmaavalla pihamaallaan, edellisestä tapaamisesta oli kulunut todella kauan. Kävimme uimassa pihalla olevassa uima-altaassa. Tuli mieleen, että tätäkö tulevaisuus tuo tullessaan: merenrannoilla pitää vilvoitella uima-altaissa eikä luonnonvedessä?
Lähdimme liikkeelle heti kymmenen jälkeen, mikä on meille poikkeuksellisen varhaista. Aurinko paistoi vielä lämpimämmin kuin aiempina päivinä. Ei kestänyt kauaakaan, kun minun oli pulahdettava Riianlahteen vilvoittelemaan. Alkumatkasta ei paljon tuulet puhallelleet, tai oikeastaan me emme vain huomanneet niitä. Oli niin rauhallista menoa, että välillä harjoittelin kuorolauluja ja soittelin ukulelea. Niinpä en ehtinyt huomata, kun aivan veneemme vieressä kurkisteli meressä hylje. Se oli näkyvillä niin lyhyen aikaa, ettei kipparikaan ehtinyt ikuistaa sitä.
Kun matka jatkui pohjoiseen, tuuli alkoi tuntua voimakkaammin. Tuuli kävi luoteesta, suoraan Suomen Saaristomereltä. Ja vähitellen matkan jatkuessa meressä alkoi näkyä koko ajan enemmän pieniä hiutaleita. Tuuli oli tuonut sinilevälauttoja Suomesta Viron puolelle! Eipä enää innostanut veteen hyppiminen.
Kärdla on Hiidenmaan pääkaupunki, jossa on reilut 3000 asukasta. Satama on meille ennestään tuttu, kävimme täällä neljä vuotta sitten. Kärdla on suosittu suomalaisten keskuudessa, sillä tänne on suora reitti Hangosta. Etenkin monet suuret veneet tulevat mielellään tänne. Suomalaiset venesatamat ovat käyneet ahtaiksi, kun veneiden määrä ja ennen kaikkea niiden koko on kasvanut niin paljon viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Tiikka näyttääkin aika pieneltä verrattuna muihin sataman veneisiin. Kuvassa se näkyy äärimmäisenä oikeassa reunassa.
Aurinko laski Kärdlassa kymmeneltä, juuri kun olimme asettumassa veneeseen. Meri oli tyyni, yksinäinen mies souteli merellä.
Aamulla kävimme Kuressaaren torilla ja ruokakaupassa täydentämässä veneen muonavarastoja. Kun ilma oli mitä sopivin pohjoiseen päin menoa varten, päätimme lähteä liikkeelle jo ennen lounasaikaa. Tuuli kävi niin hiljalleen etelästä, ettei se haitannut ruuanlaittoa. Syöminenkin onnistui hyvin, kun vähän hiljennettiin vauhtia. Ja ruuan jälkeen hyppäsin taas mereen vilvoittelemaan.
Kuuden tunnin matkanteon jälkeen saavuttiin Muhun saarella olevaan Lounarannan satamaan. Sataman kyljessä oli alue matkailuautoja varten ja lisäksi vuokrattavia lomamökkejä. Mökit olivat hyvin hauskoja, niiden joukossa oli mm. kuiville vedetty laiva ja junanvaunuja.
Tässä satamassa löytyi asiallinen astianpesupaikka. Huomasimme kuitenkin, että se oli tehty matkailuautoja varten, ei veneilijöille, toki veneilijätkin saavat sitä käyttää. Emme ole nähneet tänä kesänä missään satamassa astianpesupaikkaa veneilijöille. Tiskivedet ilmeisesti päästetään sumeilematta satama-altaisiin. Vierasvenesatamien palvelutasossa on myös muita ärsyttäviä seikkoja. Satamien vessoissa puuttuu hyvin usein saippua, käsipyyhkeet tai kummatkin. Suurin osa satamista on aivan uusia, mutta niiden suunnittelussa ei ole otettu oppia esimerkiksi Suomesta. Vessojen ja suihkujen määrä on usein ällistyttävän pieni. Ja olisi asiallista, että suihkuissa olisi ovi, jota ei esimerkiksi Riian vierasvenesataman huoltorakennuksessa ollut. Neljää suihkua kohden oli kaikille yhteinen naulakkotila. Suihkuissa lattian kaltevuus on usein ollut liian pieni niin, että suihkutilan lattia velloo vedestä. Ja joissakin satamssa uusi suihkutila haisee tosi pahalle, koska sen lattiakaivo on kalusteiden alla, eikä sitä voi puhdistaa. Olemme myös törmäneneet kummallisuuksiin pyykkäyspaikkojen suunnittelussa. Pyykkitila on saattoi olla saunan ahtaassa eteisessä kuten Abrukassa. Kuivausrumpua ei voinut käyttää yhtä aikaa kuin pesukonetta, koska tilassa on vain yksi pistoke.
Edellä kuvatun tapaiseen huonoon suunnitteluun ja toteutukseen törmää jatkuvasti. Ilmeisesti satamat on suunniteltu jossakin toimistossa, jonka henkilöstöstä kukaan ei ole koskaa veneillyt. Ehkä myös ympäristönsuojelu on näissä toimistoissa tuntematon asia. On sääli, että kun tehdään palveluja, samalla vaivalla ja rahalla voitaisiin tehdä niistä hyvin toimivia.
Kaikesta tästä urputuksesta huolimatta on hyvä muistaa, että nämä kaikki ovat pikkuharmeja. Tärkeintä on, että satamat on hyvin viitoitettuja ja turvallisia, niissä on useimmiten tarjolla hyviä parsipaikkoja, satama-alueet ovat siistejä ja rauhallisia ja satamissa kohdattu henkilökunta on ystävällistä.
Aamulla lähdimme uudelleen kiertelemään saarta. Saaren kiertelyä varten olisimme voineet tilata rannalla parkissa olevan avolavakuorma-auton. Me kävelimme kuitenkin mieluummin. Kuljetuksen hinnoittelu oli kyllä lisäksi aika kova eli 50 euroa/tunti! Myös satamamaksua ihmettelimme: yksi yö satamassa maksoi 20 euroa ja yksi kuukausi 50 euroa.
Halusimme päästä käymään saaren majakalla. Aika pelkistetyn näköinen majakka löytyi keskeltä metsää, vähän kauempaa rannasta. Majakan vieressä oleva mukavanoloinen talo lienee ollut majakanvartijan koti.
Kartan mukaan aika lähellä majakkaa sijaitsee saaren kalmistu eli hautausmaa, jota halusimme vielä lähteä katsomaan. Majakalta ei ole suoraa tietä hautausmaalle, mutta nokkelina keksimme (tai siis minä keksin), että kannattaa oikaista viereisten aidattujen laitumien poikki, varsinkin koska niissä ei näkynyt eläimiä. Niinpä sitten avattiin veräjä ja kuljettiin pitkin peltoa, kunnes yhtäkkiä tunsin Tiikan kipparin tarttuvan olkapäästäni ja päästävän varoittavan kuiskauksen. Vajaan kymmenen metrin päässä puiden alla varjossa makasi lauma hurjannäköisiä Ylämaan sonneja. Peräännyimme veräjän toiselle puolelle nopeasti, mutta niin, etteivät eläimet meitä huomaisi. Kaupunkilaisille tämä äkillinen kohtaaminen oli kyllä järkyttävä elämys. Kun seuraavan kerran yritän oikaista matkaani piittäämatta aidoista tai muista esteistä, toivon jonkun muistuttavan minua tästä tapahtumasta!
Kohtaamisen jälkeen kiersimme kiltisti maantietä myöten hautausmaalle. Hautausmaista saa omanlaisensa kuvan siitä, keitä saaressa on elänyt ja milloin.
Saarenmaan pääkaupunkiin Kuressaareen ei ole Abrukasta veneellämme kuin reilun tunnin matka. Kuressaari on viehättävä kaupunki, jossa on paljon puistoja, vanhoja rakennuksi, monenlaisia palveluja ja ravintoloita. Kaupungin komistus on 1300-luvulta peräisin oleva piispanlinna, jossa vietetään tunnettuja Kuressaaren oopperajuhlia. Niihin olisi hienoa voida osallistua, tänä vuonna se ei kuitenkaan ole meille mahdollista.
Iltapäivällä sopivasti sen jälkeen, kun olimme palanneet veneeseen kaupunkikierroksen ja ruokailun jälkeen, alkoi valtava kaatosade. Olimme odotelleet sitä eilisestä asti, kun taivaalla tummat pilvet olivat vain lisääntyneet. Oli mukavaa lojua veneessä lukemassa ja kuunnella sateenääniä.
Aamulla vuokrasimme Ruhmun satamasta polkupyörät, jotka olivat paljon huonommat kunnoltaan kuin Kihnussa vuokratut pyörät. Vuokra oli kuitenkin samansuuruinen, eikä maksusta täälläkään annettu kuittia...
Ruhnun saaaren läpi kulkee yksi isompi tie, jota pitkin lähdimme polkemaan. Tie menee pienen
kyläkeskuksen läpi ja siitä edelleen saaren pohjoisosassa olevalle
hienolle hiekkarannalle, jossa kävimme uimassa.
Paluumatkalla koetimme löytää Ruhnun majakan, mutta tehtävä osoittautui ylivoimaiseksi. Joissakin metsäteiden risteyksissä oli satunnaisesti viittoja majakalle, mutta niiden perusteella emme sitä löytäneet. Lähdimme sovinnolla takaisin satamaan.
Aurinko paistoi todella lämpimästi, kun lähdimme liikkeelle. Välillä pysäytettiin vene ja hyppäsin Riianlahteen vilvoittelemaan. Koska olimme kulkeneet myötätuulessa, emme olleet huomanneet tuulen voimakkuutta. Jouduinkin kellumisen sijaan kunnolla uimaan, jotta sain aaltojen mukana keinuvan veneen kiinni.
Saarenmaan pääkaupungin Kuressaaren ulkopuolella oleva pieni Abrukan saari oli seuraava kohteemme. Tämä osoittautui hyvksi valinnaksi, vaikka saaressa ei satamatoimiston lisäksi olekaan muita palveluita. Satama on rauhallinen ja suojaisa, meidän lisäksemme paikalla oli kaksi muuta vierasvenettä. Tämä miellytti meitä kovin, koska edellisenä yönä Ruhnun satamassa oli kymmeniä vierasveneitä. Abrukan satamasta näkee hyvin Kuressaareen asti.
Kävimme iltakävelyllä tutustumassa saareen, joka osoittautui luonnoltaan kerrassaan viehättäväksi. Keskellä saarta on suuri luonnonsuojelualue, jonka tiheä metsä on aivan läpitunkematon. Saaressa kasvaa myös paljon suuria katajia.
Aurinkoinen päivä oli muuttunut harmaaksi, taivas oli pilvessä. Saaren rantojen kukkaniittyjen loistoa en saanut kuviin näkymään.
Aamulla lähdimme bussilla Kolkaan, joka on Latvian rannikon pohjoisin kärki. Kolkassa kohtaavat Riianlahti ja Itämeri, minkä seurauksena merellä käy useinkova ristiaallokko. Kolkan rannikosta on vuosisatojen ajan tullut monen merimiehen hautapaikka, kunnes 1800-luvun puolivälin jälkeen niemen ulkopuolelle rakennettiin keinotekoinen saari ja siihen majakka. Alue on suosittu turistikohde, mikä ei ole ihme. Kolkanniemi on todella kaunis ja vakuttava paikka. Kuvassa horisontissa näkyy Kolkan majakka.
Niemeä ympäröi hieno hiekkaranta, jolla lojuu isoja, veistoksellisia ajopuita. Yllättäen ihmiset eivät käyneet uimassa, vaikka vesi oli lämmintä ja pehmeää. No me kuitenkin teimme poikkeuksen tässä asiassa.
Itse Kolkan kylä on niemen kärjestä pari kilometriä sisämaahan päin. Kylä on syntynyt Rojasta tulevan maantien varrelle. Siellä oli urheilukenttä, pari kauppaa, turistikeskus, erilaisia majoituspaikkoja ja kolme kirkkoa. Sitä kyllä tulee ihmetelleeksi, kuinka vaikeaa uskonnon harjoittaminen onkaan, kun pieniinkin kyliin on täytynyt rakentaa niin monta erilaista kirkkoa. Vaikuttavia rakennuksiahan ne toki enimmäkseen ovat, kuten tämä Kolkan ortodoksikirkko.
Lähtiessämme Rojan satamasta, troolarit olivat palanneet mereltä. Jos sitä ei olisi muuten huomannut, niin ainakin metelistä, kun sadat ellei tuhannet lokit kirkuivat troolarien yläpuolella, kun kalasaaliita purettiin aluksista. Myös hajusta sen olisi voinut huomata, sillä kalanhaju satamassa oli tosi voimakas. Kalastus on Latviassa edelleen merkittävä elinkeino, vaikka sen merkitys on vähentynyt. Latvia on kyllä kalaa rakastavien paratiisi, niin monenlaisia eri kaloja ja niin monella tavalla valmistettuja kaloja täältä saa.
Illansuussa saavuimme takaisin Viron puolelle, nyt keskellä Riianlahtea sijaitsevalle Ruhnun saarelle. Asetuttuamme ja syötyämme ehdimme juuri kuuntelemaan sataman vieressä olevalle kulttuuritalolle tallinnalaista sekakuoroa Erki Kammerkööriä, joka esitti modernia virolaista kuoromusiikkia, kansanluluja ja merimieslauluja. Tupa oli täynnä väkeä ja yleisä lauloi innolla mukana, kun johtaja sitä ehdotti ja väliin muutenkin.
Aamulla paistoi aurinko lämpimästi. Tuulikin oli vähän laantunut ja niin päätettiin lähteä rannikkoa myöten pohjoiseen, kohti Rojan satamaa. Heti alkumatkassa meinasi tulla ongelmia, kun sataman suulla oli merkillinen työalus, joka oli vetämässä putkea. Väylän poikki oli vedetty vaijerit, eikä siitä ollut läpimenemistä. Aluksessa ei näyttänyt olevan ketään. Aikamme ihmeteltyämme meidät kuitenkin huomattiin, ja löysättiin sen verran, että uskaltauduimme ylittämään sen.
Meressä oli paljon verkkoja, joita jouduimme kiertelemään. Verkkojen ylitse ei ole mukava mennä, koska on vaikea arvioida, kuinka syvällä verkot ovat. Jos verkko jää kiinni potkuriin, se tietää suuria ongelmia. Matkalla Rojaan meitä vastaan tuli purjevene, mikä oli suorastaan tapaus. Koko viikkona olemme nähneet avomerellä yhden rahtialuksen, muuten olemme saaneet seilata aivan yksin, seuranamme vain joitakin uteliaita lokkeja.
Rojan satamaan tulimme yhden aikoihin. Satamassa oli paljon troolareita ja parikymmentä huvivenettä. Satamatoimisto oli rannalla olevassa ravintolassa. Sataman
veneet olivat ilmeisesti kaikki paikallisten omistamia. Rojan
satamakirjan mukaan olimme tämän viikon neljäs vierasvene, edellinen oli
tullut toissapäivänä. Laiturissa oli useita veneitä, joissa oli Ruotsin lippu. Kyse ei kuitenkaan ole ruotsalaisista veneilijöistä, vaan latvialaisista, jotka ovat ostaneet käytetyn veneen Ruotsista ja jättäneet sen verotussyistä Ruotsin rekisteriin. Samanlaista käytäntöä näimme muuallakin Latviassa.
Koska oli kuuma päivä, menimme rantauduttuamme ottamaan satamakaljat, mikä tapahtui ensimmäistä kertaa koko matkan aikana. Syynä tähän on ollut, ettei satamissa ole ollut minkäänlaisia tarjoilupaikkoja tai sitten on ollut liian kylmä.
Vastoin aiempia suunnitelmia päätimmekin jäädä Rojaan yötä, kun kuulimme, että Rojan ulkoilmalavalla on illalla konsertti. Nautimme olostamme käyskentelemällä kylänraitilla ja tekemällä hyviä ruokaostoksia. Ostimme mm. torilta herkullisia suolakurkkuja ja kaupasta pikkuleipiä ja karamelliä. Lounaan ja pienten päivänokosten jälkeen lähdettiin Rojan uimarannalle. Ranta on puolisen kilometriä pitkä, sen hiekka on ihmeellisen pehmeää. Vesi oli lämmintä ja aallot oikein sopivia uimiseen.
Illalla lähdimme Rojan kylän upouudelle ulkoilmalavalle kuuntelemaan Latvian Kansallisteatterin laulajien konserttia.
Seitsemän laulavaa näyttelijää ja nelimiehinen orkesteri viihdyttivät meitä yli kaksi tuntia. Paikalla oli viitisensataa kuuntelijaa, jotka olivat aivan haltioissaan konsertista. Kaikki laulut olivat latviaksi, monissa lauluissa yleisö lauloi mukana. Esiintyjät tuntuivat olevan kaikille entuudestaan tuttuja. Musiikki ei ollut suorastaan lempimusiikkiamme, mutta taitavia esiintyjiä katseli ja kuunteli mielellään.
Konsertin jälkeen palasimme rantaan, söimme iltapalaksi eilen poimimastani tatista tehdyn kastikkeen ja lämmitettyjä leipiä. Illan hämärtyessä maiseman värit haalistuivat ja sataman kirkkaansiniset troolarit muuttuivat harmaiksi. Komeassa rivissä ne odottivat aamua ja merelle lähtöä.
Aamulla aurinko paistoi lämpimästi ja joen rannalla olevassa satamassa oli tyyntä ja rauhallista. Matkasuunnitelmamme oli suunnata Mersragsiin, jossa pidettäisiin ruokatauko, ja sieltä edelleen Rojan satamaan. Avomerellä mieli kuitenkin muuttui. Vaikka tuuli ei ollut kova (6 m/sek), Riianlahdella aallot olivat korkeita ja teräviä. Matkamme oli koko ajan vastatuuleen ja matkanteko oli aika hidasta. Viiden ja puolen tunnin kuluttua pääsimme Mersragsin satamaan, jossa totesimme, että höykytystä oli ollut tarpeeksi yhdelle päivälle.
Satamatietojen mukaan kylässä piti olla 50 veneen vierassatama. Näin ei kuitenkaan ollut, paikkoja oli alle kymmenelle veneelle. Onneksi mahduimme joukkoon. Ja onneksi satamatoimistossa oli vessa ja suihku, tosin vain yksi kumpaakin lajia. Mutta eipä täällä toisaalta monessa veneessä tunnu ketään nukkuvan, ja lisäksi niillä harvoilla, jotka täällä yöpyvät, taitaa olla kaikki mukavuudet veneissään. Joten kaikki hyvin. Satamasta on sujora näköala aavalle merelle, mutta tämä on pitkien aallonmurtajien ansiosta silti suojassa.
Ruokailun jälkeen lähdettiin katsomaan kylää, jonka palvelut olivat yllättävän hyvät. Saimme nostettua pankkiautomaatista rahaa, mikä oli tarpeen, sillä sekä Latviassa että Virossa on yllättävän paljon paikkoja, joissa muoviraha ei kelpaa. Saimme myös täydennettyä ruokavarastoja ja pääsimme oikeaan kahvilaankin.
Kylä näyttää aika vauraalta, paljon siistejä omakotitaloja, joiden puutarhoissa on monenlaisia ihania kukkia.
Latvia tuntuu jotenkin ristiriitaiselta maalta. Toisaalta täällä on paljon moderneja huippuhienoja rakennuksia (varsinkin Riiassa) ja oikein siistejä omakotitaloja, toisaalta monet vanhat talot ja pihat ovat ränsistyneitä ja huonosti hoidettuja. Ihmisillä on varsin uusia ja hienoja autoja, eivätkä latvialaiset muutenkaan vaikuta köyhiltä edes täällä syrjäisemmillä seuduilla. Kylässä käy jonkin verran turisteja, Riianlahden hiekkarannat ulottuvat tännekin. Myös kalastus on täällä merkittävä elinkeino.
Illalla kävin vielä yksin kävelyllä sataman ympäristöstä ja löysin oikein ison hyväkuntoisen punikkitatin, jonka paistoin veneellä. Ehkäpä syömme huomenna tattikastiketta.
Vaikka Riika on hieno kaupunki, jossa olisi loputtomasti nähtävää, päätimme jatkaa matkaa rauhallisemmille seuduille. Lähdimme hitaasti puksuttamaan kohti merta, mutta sen sijaan, että olisimme päätyneet avomerelle, käännyimmekin Daugavajokeen laskevalle Bullupejoelle. Tätä jokea ja siihen yhteydessä olevaa Lielupejokea pitkin pääsee moottoriveneellä kulkemaan aina Jurmalaan asti. Aiemmin tapaamamme latvialaisen Erikin ohjeiden mukaisesti päädyimme Lielupen venesatamaan, joka olikin oikein mukava paikka. Rannalla oli monenlaisia vuokrattavia pikkumökkejä ja veneitä, lisäksi alueella on oikein siistit vessat ja suihkut.
Matkailijoita on vieraillut näillä Jurmalan rannoilla jo 1700-luvulta lähtien. Iltapäivällä aurinko paistoi todella lämpimästi ja lähdimme heti satamaan asetuttuamme etsimään kuuluisia Jurmalan hiekkarantoja. Satamasta oli ehkä kilometrin taival merelle, jossa hienoa hiekkarantaa ulottui kilometrikaupalla kumpaankin suuntaan. Koko tätä ranta-aluetta kutsutaan Jurmalaksi.
Meille oli vähän epäselvää, missä alueen varsinainen keskus on. Kävelyretkemme metsäteitä ja hiekkarantaa pitkin kesti parisen tuntia. Uimaan emme menneet, vaahtopäiset aallot eivät oikein houkuttaneet ja nälkä oli kova. Sekä rannan läheisyydessä että kauempana maantiellä oli vieri vieressä vanhoja koristeellisia puutaloja ja huviloita, välilä myös hyvin moderneja hotelleja.
Vihdoin tulimme jonkinlaiseen keskustaan, jossa oli monenlaisia ruokapaikkoja valittavana. Menimme syömään pannukakkukahvilaan, jossa vitriinistä valittiin ruuat, jotka punnittiin ja laskutettiin painon mukaan. Kun olimme saaneet syödäksemme, alkoi taas sataa. Niinpä päätimme tutkia ympäristöä junan penkiltä käsin. Meren ja Liepajajoen välisellä paikoin vain muutama sata metriä leveällä kannaksella on junanrata, jossa kulkee paikallisjuna Riikaan. Matkustimme ensin junalla toiseen suuntaan junan päätepysäkille ja sitten takaisin läpi koko Jurmalan alueen omalla Lielupen asemallemme asti, josta onkin vain kymmenen minuutin kävely satamaan. Yötä myöten kuului veneeseen mukavaa kolketta, kun junat ylittivät Lielupejoen pitkää rautasiltaa pitkin.
Heräsimme sateen ropinaan. Vähitellen sade muuttui aika kovaksi rankkasateeksi, joten aamupäivän ajan oleskelimme turvassa veneen hytissä. Sitten oli aika läheä metsästämään akkua. Matkalla autotarvikeliikkeeseen kävimme ihailemassa Latvian Kansalliskirjastoa, joka on avattu vuonna 2014 Daugavajoen rannalle, vastapäätä Riikan vanhaa keskustaa.
Kirjastoa, jota kutsutaan latvialaisen runon mukaan Valon linnaksi, pidetään yhtenä Latvian viime vuosikymmenten kunnianhimoisimmista kulttuurihankkeista. Kirjasto onkin todella vaikuttava. Sen kokoelmissa on yli
neljä miljoonaa nidettä, rakennuksissa on lukuisia erilaisia näyttelytiloja, satoja luku- ja työskentelypaikkoja, erikokoisia seminaari- ja kokoustiloja. Eri tieteenalojen aineistoille oli omat osastonsa, samoin harvinaisaineistolle, kartoille, lastenaineistolle, musiikille jne.
Kirjastossa näimme loma-ajasta huolimatta hyvin paljon ihmisiä tutkimassa kirjaston aineistoja. Kirjastossa työskentelee yli 400 henkilöä. Rakennus on sisältä avara ja opasteet olivat selkeät.
Valitettavasti ylimpään (kai kymmenenteen kerrokseen?) pääsee ihailemaan upeaa näköalaa ilman opasta vain viikonloppuisin. Mutta komeat olivat näkymät alemmistakin kerroksista.
Ihailtuamme kirjastoa tovin jatkoimme matkaa kohti autotarvikeliikettä. Tunnin tarpomisen jälkeen löysimme tavaratalo Depon, joka valikoimiltaan muistutti ehkä lähinnä Motonettiä. Sopiva akku löytyikin myyjän opastuksella pian ja meille kerrottiin, että liikkeellä on myös tavaroiden kuljetuspalvelu. Kassalla kuitenkin kuulimme, että akku voitaisiin toimittaa satamaan aikaisintaan perjantaina. Kassa antoi meille kuitenkin ystävällisesti taksin puhelinnumeron ja niinpä tilasimme liikkeen edustalle taksin, joka toimitti meidät ja akun City Marinaan. Eikä kestänyt kauaakaan, kun kippari sai vaihdettua risan akun tilalle uuden ja kaikki oli taas kunnossa.
Tyytyväisinä menestyksestämme lähdimme vihdoin tutkimaan Riikaa. Kiertelimme vanhaa keskustaa pitkin poikin. Kaupunki on tuttu kymmenen vuoden takaa, silti vanhan kaupungin sokkeloihin oli helppo eksyä. Ruokapaikan etsiminen on meillä usein aika kriittistä, runsaasta tarjonnasta on niin vaikea valita. Tällä kertaa onnistuimme kuitenkin siinä nopeasti ja valinta olikin erinomaisen onnistunut. Ruoka oli erittäin maukasta ja lisäksi kauniisti aseteltua. Kuvassa näkyvät alkupalamme.
Ravintola oli muuten nimeltään Petergailis Kafet, voimme lämpimästi suositella sitä.
Vatsa täytenä ja mieli tyytyväisenä palasimme pitkin hienoa Vansu Tilts -siltaa veneeseen ja ehdimme melkein puoliväliin, ennen kuin alkoi jälleen sataa. Mutta sade oli lämmintä ja lempeää, eikä se meidän mielialaamme mitenkään huonontanut.
Syntymäpäiväaamu valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Sain kukkia, lahjan ja valmiin aamiaisen. Lisäksi sain vielä laulupuhelun. Rannalla oli vähän enemmän elämää kuin edellisenä iltana. Ukot selvittelivät verkkojaan, muutama kalastaja ajeli rantaan ja takaisin merelle.
Verkkaisten aamutoimien jälkeen suunnattiin kohti Riikaa. Matkaa tehtiin leppoisasti. Aurinko paistoi ja aallot keinuttivat mukavasti venettä. Välillä pysäytettiin vene ja hyppäsin veneestä mereen. Vesi oli noin 18 astetta lämmintä. On hieno tunne uida meressä niin, ettei manteretta juurikaan näe.
Riika sijaitsee Daugava-joen varrella, ehkä kymmenisen kilometriä merenrannalta. Matkalla on monenlaista satamatoimintaa, isoihin laivoihin lastataan milloin puuhaketta tai kivihiiltä, milloin maakaasua. Satama-alueella on yhteensä varmaan satoja nostokurkia, jotka niin ystävällisen näköisesti nyökyttelevät toisilleen.
Veneellä pääsee Daugava-jokea pitkin aivan kaupungin keskustaan saakka. Vierassatamaksi valitsimme City Marinan, joka sijiatsee eri puolella jokea kuin vanha keskusta.
Tehtävänämme oli löytää veneeseen uusi vara-akku. Edellinen sanoi sopimuksen irti Kihnussa, eikä näin pitkällä reissulla viitsi olla ilman vara-akkua. Sitä tarvitaan myös pitämään jääkaappi kylmänä. Parikymmentä kesää oltiin merellä ilman jääkaappia, mutta nyt kun se on ollut meillä vajaa kymmenen vuotta, en oikein viitsisi matkata ilman sitä. Mukavuudenhalu on selvästi lisääntynyt iän myötä!
Satamassa työskenneeltä pojalta saimme vinkin, että läheisessä ostoskeskuksessa on kaikkea, varmaan myös autotarvikkeita ja akkuja. Harhailimme koko keskuksen läpi, mutta akkuja ei löytynyt. Googlen tietojen mukaan parin kilometrin päässä on venetarvikeliike. Aika lailla etsiskeltyämme löysimme liikkeen, joka ei kylläkään sijainnut siellä, missä kartan mukaan sen olisi pitänyt sijaita. Sopivaa akkua ei kuitenkaan löytynyt. Saimme vihjeen, että noin neljän kilometrin päässä on iso autotarvikeliike, jossa akkuja on aivan varmasti. Kun tulimme takaisin veneelle, totesin, että tänä iltana en kyllä aio etsiä enää yhtään akkua. Ilmassakin tuntui ukkosen enteitä. Niinpä päätettiin, että kippari valmistaa minulle syntymäpäiväillallisen ja minä voin sillä aikaa kirjoittaa blogia ja lukea kirjaa. Näin tehtiinkin ja täytyypä todeta, että illallinen oli todella verraton!
Aamu käynnistyi hitaanpuoleisesti. Lämmin sää sai minut pulahtamaan mereen, ensimmäinen kerta Riianlahdessa. Liikkeelle lähdimme vasta puoli kahdentoista jälkeen, suuntana Latvia.
Meillä on käytössä vuonna 2019 painettu esite Viron ja Latvian vierasvenesatamista, ja sen perusteella suunnittelimme reittimme. Toki meillä on myös merikortit ja iso satamakirja, mutta ne ovat kuitenkin muutaman vuoden vanhoja. Kuivizin satama ei tuntunut kiinnostavalta, koska se ilmeisesti on aivan rantahotellien tuntumassa. Päätimme suunnata Salacgrivaan, hieman Kuivizin eteläpuolelle. Siellä pitäisi olla vessa, suihku, vettä ja myös muita palveluja. Kylä on satoja vuosia vanha kalastajakylä. Hämmästyksemme oli suuri, kun perille tultuamme huomasimme, että vierasvenesatama on vasta rakenteilla, palveluista ei ollut tietoakaan. Löysimme lähistöltä kuitenkin avoinna olevan huoltoaseman, jossa päästiin vessaan ja josta ostettiin vähän tuoreita viimereitä.
Koska takaisinpäin ei voi lähteä (Kuiviziin olisi ehkä puolen tunnin matka), päätettiin jatkaa Skulten satamaan, jossa tietojen mukaan pitäisi olla 50 venepaikkaa ja monenlaisia palveluja.
Skulten sataman suulla oli valtavia puupinoja ja puuhaketta sekä muutama laiva, joihin puuta lastattiin. Huomasimme pian, että kyseessä on lähinnä kaupalinen satama, jossa on lisäksi muutamia paikkoja paikallisille veneilijöille. Kuulimme laiturissa venettään huoltaneelta latvialaiselta Erikiltä, että vierasvenesatama valmistuu ehkä ensi vuonna.
Satama-alueella tunnelma oli kuin Tarkovskin elokuvasta. Rannalla oli suuri teollisuushalli, jossa kuuleman mukaan valmistettiin Natolle alumiiniveneitä.
Joka puolella oli sekalaista romua, kuten vanhoja ruostuneita työkoneita, teräspalkkeja, erilaisia kulkuneuvoja ja muuta. Mäen päällä seisoi jyhkeä valkea rakennus, jonka tarkoitus ei meille selvinnyt. Koko satama- ja teollisuusalue oli aidattu ja suljettu isolla portilla, eikä missään näyttänyt olevan elämää.
Laiturien kohdalla
vesi oli sameaa ja likaisentuntuista, eikä innostanut uimaan. Kauempana
joensuulla oli pari poikaa pensaiden alla onkimassa. Olimme
tuntemattomassa maailmassa.
Alueen toiselle reunalle oli levitetty nurmikolle verkkoja kuivumaan. Maanantaiaamuna ryhmä vanhoja ukkoja tuli niiltä selvittelemään.
Asfaltoidun pihamaan reunassa oli siirrettävä vessa, jonka ovi oli suljettu isolla lukolla. Kysyessäni naapuriveneen Erikiltä vessamahdollisuutta (veneessämme ei siis ole vessaa), saimme tietä, että rannalla olevassa sähkölaatikossa on lasipurkki, jossa on vessan avain. Tähän samaan purkkiin voisimme myös jättää rahaa satamakapteenille. Niin teimmekin.
Illalla satamaan tuli pari paikallista veneseuruetta. Heidän iltansa jatkui paljon kauemmin kuin meidän, mutta ei se meitä haitannut. Uni maistui.
